Mitä sitä muuta ihminen miettisi kuin parisuhdetta, kun toinen on tuolla muutaman tuhannen kilometrin päässä. Tällä kertaa en kuitenkaan vain omaa suhdetta vaan kenen tahansa. Ja sitten vielä tiettyä tilannetta, miltä ei varmasti kukaan ole välttynyt.
Kaikki varmaan tietää sen hetken, kun ollaan kaveripariskuntien kanssa viettämässä iltaa ja siinä jossain kohdassa joku heittää omalle puoliskolleen pienen piikin. Tai sitten ison. Kaikki ovat varmasti olleet siinä piikin heittäjän paikalla. Niissä tilanteessa käy monesti ilmi sekin, että tuosta piikittelyn aiheesta ei ole hirveästi keskusteltu kotona. Kohta siinä rupeaa toisenkin pariskunnan puolisko heittämään piikkiä omalle puoliskolleen. Niin sanotusti ruvetaan nostamaan kissoja pöydälle. Välillä tuntuu, että leppoinen kahvipöytä muuttuu oikeaksi isojen kissojen pöydäksi. Kilvan kaivetaan kissoja esille. Ja ne katseet pariskuntien välillä, kun toinen tajuaa, että oikeasti tuo minun puolisko on miettinyt tällasta ja kehtaa tässä pöydässä ottaa asian esille.
Niin. Miksi sitä ei uskalla ottaa joitain asioita puheeksi sen oman puoliskon kanssa kahden kesken? Pelkääkö siinä toisen reaktiota? Pelkääkö sitä mitä siitä keskustelusta seuraisi? Pelkääkö riidellä? Pelkääkö olla heikko toisen edessä? Pelkääkö että toinen ei ota omaa kissaa tosissaan? Pelkääkö sitä, että ei olekaan itse ihan täysin oikeassa, vaan tälläkin asialla on puolensa ja puolensa? Vai pelkääkö jopa sitä, että kissa on liian iso ja sen jätökset voi pilata oikeasti kaiken?
Tuoko se ystäväporukka turvaa? Sitä ei olekaan yksin siinä tilanteessa. Ja tietää, että kovin suurta riitaa ei viitsi ystävien nähden viritellä. Asia tulee esille, mutta siitä myös vitsaillaan. Jos näyttää siltä, että oma kissa tuntuukin pöydällä jo paljo siistimmältä kuin laukussa, niin voi vain silittää sitä ja antaa sitten olla. Jos taas näyttää siltä, että hahaa, olin kuin olinkin oikeassa, niin on turvallisempaa ottaa asia esille kahden kesken.
Välillä on kyllä kiusallistakin kuunnella näitä piikittelyitä ja kaikki ovat varmasti kokeneetkin sen hiljaisuuden, mikä syntyy kun tarpeeksi ruma kissa isketään pöytään. Ja joskus on tietenkin näitä cat ladyjä, joilla on kissa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pöydistä viis. Silloin kyllä tulee justiin sellainen fiilis sivusta seuratessa, että pitäisiköhän noittenkin kissojen jätöksiä vähän enemmän siivota. Rupiaaa haju tarttumaan omistajaankin. Ja tuntuu jopa siltä, että siinä on kyllä vähän liian monta kissaa yhdelle ihmiselle. Pitäisi varmasti selvittää kuka olisi sellainen henkilö kenen kanssa näitä voisi vähän jakaa.
Silti, usein on nähtävissä kuinka paljon olo kevenee, kun saa sen kissan sieltä omasta laukusta kaivettua pöydälle. Onpahan poissa painolastista. Ja jos sen joutuu laittamaan takaisin, niin onpahan ollut nähtävillä.
Pitäisi varmaan itse kullakiin ottaa kotiinsa sellanen pienempien kissojen pöytä. Mihin ne kissat voisi nostaa jo ennen kuin paisuvat niin valtaviksi, että jätöksien siivoamiseen tarvitaan hiekkalapion sijaan kauhakuormaaja.
