Kyllä minä niin mieleni pahoitin

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Mielensäpahoittajaa luin. Ootteko sitä lukeneet? Jos ette, niin vaadin hetimmiten lukemaan. Kyllä on Kyrön Tuomas sellainen huumorin taitaja, että saa minunkin suunpieliä nykimään.
Kirja oli saatava, kun siitä niin kohistiin, että mikä se siinä sitten oli niin hauskaa. Lukea piti aina kun tuli pienikin rakonen, niin muutaman sivun eteenpäin. Kyllä se oli liian vähän. Ei sitä ihminen pysty nauttimaan kirjasta, jos ei pysty hartaasti lukemaan. Vaikka eihän se minulla etes oikea kirja olekkaan, vaan tuommoinen e-kirja. Sormella pyyhkäistään, että saahaan sivut käännettyä. Ei se tietenkään sama ole, kuin paperia kääntelisi, mutta valoja en lukiessa tarvii ja säästö se on pienikin säästö.

Eilen tein suunnitelman, että pääsen oikeen ajan kanssa lukemaan. Ei ne asiat muuten muutu, jos ei niille ite jotakin tee. Mielellään heti, muutoin voi jäädä tekemättä.
Lapset kun saisin nukkumaan ja iltapesulla käytyä, laittaisin minä petin valmiiksi ja kirjan kanssa menisin sänkyyn. Lukisin nyt oikein hartaasti.
Ja niin vain ilta venyi ja minä oottelin, millonkos sitä pääsisi. Nukahtaa se viimeinenkin lapsi jossain vaiheessa, näin se on aina ollut. Paitsi jos on oikein pahasti korvatulehusta tai jotain muuta kipiää, niin ei kyllä nuku. Itkee ja valittaa niin kauan, että särkylääke auttaa. Jos ei auta, niin sitten jatkaa. Mutta ei ollut mitään kipiää nyt, niin alkoivathan viimein nukkumaan.
Tein ittelle petin ja yövaatteissa kömmin sänkyyn. Kyllä oli mukavaa. Avasin kirjan ja aloin lukemaan. Nyt en kyllä kattoisi kelloa, lukisin niin kauan, kun vain jaksaisin.
Jatkoin siitä mihin olin jäänyt, elikkä seuraavaksi tuli luku kämmenet. Ja kyllä minä niin nautin. Nautin, kunnes kolmannen sivun jälkeen käänsin sivua ja näytölle pätkähti: Tuomas Kyrö (s.1974) on sukupolvensa johtavia mielensäpahoittajia. Ja oikein kuvan kanssa. Kyllä minä yritin sivua monesti kääntää, vaan ei sivu vaihtunut miksikään. Siinä se oli karvahattu päässä, itse Kyrön Tuomas, eikä lähtenyt mihinkään. Sitten vasta tajusin, että se loppui nyt. Se kirja. Kyllä siinä ihminen mielensä pahoittaa, kun tuntuu, että lukea olisi voinut vaikka kuinka, mutta ei tule uusia sivuja vaan sivut loppuu jo sataanyhteentoista.

Mutta sen minä voin kyllä sanoa Kyrön eduksi, että kyllä se kirjoittaa osaa. Hauskoja kirjoja kun on ihan liian vähän. On jos jonkin näköistä murhaa ja jännitystä, romanttista lätinää. Vaan kyllä se on vaikea hauskaa kirjaa löytää, vaikka kyllä se pitäisi tietää, että se on huumori, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Ja arjesta se huumori on otettava. Kyllä tänä päivänä ei oikean arkihuumorin päälle ymmärretä niin kuin ennen. Pierusta ei tarvinnut huumoria tehä, se on ainakin varma. Kyllä jos jollain pääsi pieru, niin hyvä oli, että pääsikin. Syövänhän siitä saa, jos pierua piättää. Ei siinä sitten tirskuttu eikä naurua väännetty. Asiallista oli kyllä kysyä, josko hernerokkaa tai kaalilaatikkoa oli syönyt. Pääsiäisenä ei tarvinnut etes kysyä, kyllä oli päivänselvää, että mämmihän se oli.

Tai sitten nämä nykyiset petipuuhista väännetyt härskit jutut. Ennen sitä tehtiin niin, että jos jäi aikaa ja töiltään ehti, sitä sammutettiin illalla kammarista valot ja mentiin peiton alle lempimään. Ei siitä sen koomin puhua tarvinnut. Että kyllä ei ennen ollut härskiä kuin voi, ja vain, jos oli liian kauan lämpimässä ollut. Ja olihan se tietenkin Hartikaisen Härski. Siinä vasta kunnon mies. Kyllä minä lämmöllä häntä muistan. Tietänneeköhän nuo nykynuoriso etes, kuka se Hartikaisen Härski oikein oli. Kyllä pitäis ihan yleissivistykseen kuulua kaikki Uunot kahtoa. Koulussa ainakin, jos ei muuten. Ja kyllä sais tämän Mielensäpahoittajankin kouluun ottaa pakolliseksi lukemiseksi. Siinä sitä olisi oppia kerrassaan. Elämästä ja oikeasta huumorista. Olisi se ainakin hauskempi, kuin Kymmenen pientä neekeripoikaa, mitä ne siellä koulussa varmasti vieläkin luetuttaa. Tai nykypäivänä se kuuluu olevan Eikä yksikään pelastunut. Kyllä ei kirja ole enää sama, jos nimeä pitää vaihtaa. Se on sama sitten vaihtaa koko kirja ja luetuttaa kaikilla tämä Mielensäpahoittaja. Kyllä näin on.

Ps. Lähetin Kyrön Tuomakselle postia, että tekisi sitten seuraavalla kerralla vähän pidemmän kirjan. Kyllähän minä huomasin, että oli niitä kirjoitettu enemmänkin. Seuraavaksi luen Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Mutta parempi se oli laittaa postia menemään, nimittäin kyllä ihminen tarvitsee myös kritiikkiä.

Viuhahdus

Viime tekstin jälkeen aloin miettimään miksi kirjoitan blogia ja mitä sinne haluan kirjoittaa. Jotkut tekstit tuntuu itsestä vähän samanlaiselta, kuin voisi kuvitella tuntuvan, jos menisi ulos alasti seisomaan. Tai, että kävelisi jopa pikku lenkin. Ihan pokkana. Mutta toisaalta…ainahan niitä viuhahtelijoita on ollut. Ehkä tämä on vain oma sellainen ;)

Rahan takia olisi mukava kirjoittaa, mutta harmi vaan, kukaan ei maksa mulle siitä. Kyllä senkin ajan, minkä kulutan tähän näppäimistön näpyttämiseen, olisi voinut käyttää työhön ja siitä olisi saanut sitä rahaakin.

Mulla ei ole mitään selkeää linjaa, mistä kirjoittaisin. Vähän vain siitä, mikä nyt milloinkin mieleen juolahtaa. Mutta tarviiko olla? Ei kyllä tarvitse. itsekin olen tällanen ailahtelevainen tyyppi, niin olkoon jututkin sen mukaisia.  Niinhän se on radiossakin, että jos kanava ei miellytä, niin sitä vaihdetaan. Tai sitten sammutetaan radio. Ei tässä nyt niin suurta lukijakuntaa ole, että sen puolesta tarvitsisi miettiä. Kuka näitä sitten lukee. Tiedän, että jotkut näitä lukee ja tottakai haluankin niin, enhän mä tänne muuten kirjoittelis, kirjoittaisin päiväkirjaan. On mulla tosin päiväkirjakin. Tyhjältä näyttää sen sivut. Muutama rivi tekstiä ja se oli sitten siinä.

Todellisuudessa kirjoitan siksi, että rakastan kirjoittamista. Mun unelma olisi, että voisin vain päivät pitkät kirjoitella. Ja joku vielä maksaisi siitä. Pitää uskaltaa unelmoida, jos sitä saisi edes vähän reunasta siitä mitä tavoittelee :)

Näissä blogeissa on se juttu, että aina pitäisi olla niitä kuvia. Mutta, kun ei nyt ole. Ehkä voisin laittaa itestä sellasen viuhahduskuvan, mutta jätetään nyt tällä kertaa väliin.

Seisoimme kirkon ovien takana, kunnes suntio avasi ovet. Kirkon penkit olivat täynnä meidän juhlavieraita. Häämarssin sävelet täyttivät kirkon. En muista mikä sen häämarssin nimi on. Tu-tu-tu-tuuu tu-tu-tu-tuuuu tu-tu-tu-tuuu-tu-tu-tu-tuu tu-tu-tu tuuu-tuuu-tu-tu-du-tuu-duut...

Ensin piti odottaa hetki ennen, kuin kuului lähteä kävelemään. Kävelemään hitaasti häämarssin tahdissa alttarille. Ei osattu odottaa tarpeeksi kauan. Lähdettiin vähän liian aikaisin kävelemään, eikä mitenkään hitaasti. Vedin Tuukkaa perässä, oli niin kiire naimisiin. Nuoret rakastuneet täynnä onnea ja odotusta.

En osannut jännittää. Hymyilytti. Me kaksi täällä. Lupaamassa alttarilla tahtovansa rakastaa toista, kunnes kuolema meidät erottaa. Ei pienintäkään sijaa epäilykselle. Olisi voinut luvata vain rakastaa. En kyllä ymmärtänyt mitä tahtomista siinä tarvittaisi.

Tuosta päivästä on 12 vuotta. Tänäänkin rakastan, enkä tarvitse siihen tahtoa. Mutta tässä vuosien aikana olen kyllä ymmärtänyt mitä tuolla tahdolla tarkoitetaan. Kahteentoista vuoteen mahtuu paljon. Yhdessä ollaan oltu yli 15 vuotta, mikä on puolet mun elämästä. Vaikka tänään on helppo rakastaa toista, niin on meillä ollut paljon huonompiakin aikoja. Niitä päiviä, kun miettii, että miksi ikinä ollaan edes menty naimisiin. Niin, naimisiin. Silloin yleensä tuleekin mieleen se hääpäivä ja se, kun seisottiin alttarilla ja sanottiin "tahdon". Niissä mietteissä sen sanan merkityksen ymmärtää parhaiten. Niinä huonompina aikoina. Jos silloin ei olisi tahtoa, ei meitäkään enää olisi. Kun tahtoo rakastaa toista, niin on valmis tekemään työtä sen eteen, että rakkaus säilyy. Jos kaikki jättäisi pelkän rakkauden varaan, olisi tällä minun päällä ainakin turhaa yrittää rakentaa mitään pysyvää. Se, että tänään tuntuu, että halkean rakkaudesta, ei tarkoita etteikö huomenna voisi olla jo se päivä, kun mietin, miksi edes mentiin naimisiin. Jos niin käy, tulen ja poistan tämän tekstinkin, kaikkine rakkaushöpötyksineen ja tiedätte missä mennään. Ehkä myös tirautan parit kyyneleet oman suhteen surkeudesta. Ei voi tietää.

Sen kuitenkin tiedän, että hyviä päiviä meillä on enemmän, kuin huonoja. En tosin oo laskenut, mutta vaikka hyviä päiviä oliskin yksi kahta huonoa kohden, niin hyvän päivän arvo on tuhatkertainen huonoon nähden. Meillä mennään siis kevyesti plussan puolella. Ja hyvältä tuntuu.

On se vaan niin helppoa olla öllötellä tässä suhteessa, kun toinen tuntee sut melkeen yhtä hyvin, kuin itsekin. Huolehtii ja rakastaa, vaikka olisin kuinka ärsyttävä. Voin olla mun batman- yöhousut jalassa, hiukset pystyssä ja toinen kehuu, kuinka nätiltä mä näytän. Mä tottakai uskon (että jos kuljen tuolla kylillä batman -housuissa niin mä oon vaan niin söpö ne jalassa ;D).

On niin mukavaa nauttia näistä suhteen loma-ajoista, kyllä niitä töitä saa taas sitten tehdä, kun sen aika on.

Tänään keskityn tähän hetkeen ja nautin tästä päivästä. Rakastan mun miestä tänään yhtä paljon, kuin 12 vuotta sitten alttarilla. Olen mä vaan saanut kertakaikkisen hyvän(näköisen) miehen. Tuossa se nukkuu viressä, niin taidankin kaivautua kainaloon...  Me ollaan niin ansaittu tämä! Tuukka <3