"Kuolema koirille!"

Ei, en ole tappamassa kenenkään koiraa, saatikka sitten omaani. Ja ei, en ole edes vihamielisenä nousemassa sotajalalle ketään vastaan. Jostain syystä tuo lause on lähipäivinä putkahtanut mieleeni milloin missäkin tilanteessa:

Kaupan kassa kysyy: "haluatko kuitin"?, minä vastaan:"kuol...kuitti joo kiitos", otan kuitin vastaan ja heitän sen lähimpään roskikseen.

Rentouttavan jumpan jälkeen makaamme salin lattialla autuaan rentoutuneina loppurentoutuksessa, kun räväytän silmäni auki: "kuolema koirille!".

Mies kysyy minulta jotain, vastaan: "kuolema koira...rille!".

Sisko vaatii minua kirjoittamaan juttua blogiin, sanon ettei nyt oikeen irtoo jutun aihetta, kunnes mieleeni tulee "kuolema koirille" :) Ja sille kuka ihmettelee: Ei, en ole sekoamassa, tämä on mun huumoria. Täytyy kai jättää nuo Tex Willerit lukematta, kun on näin herkkä vaikutteille ;). Ei siitä sen enempää. Joten tämä oli sulle siskoseni <3 sen siitä saa!

Vakavasti ottaen (jos mua vielä voi ottaa vakavasti) mielessäni on pyörinyt nuo jutut nuorten syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä. Kun tuntuu, että ollaan niin yksin, vaikka ympärillä olisi paljonkin kavereita. Palataanpa ajassa omaan nuoruuteen.
Sinne, kun elettiin sitä omaa elämän loistoaikaa. Kuinka paljon oli mielenkiintoisia juttuja, kuinka paljon piti ehtiä tehdä, että varmasti saa nauttia jokaisesta elämän hetkestä. Kaikki jaettiin kavereiden kanssa, puhuttiin paljon ja tunteella.
Oli jännittävää laittaa viestiä pojille. Harmitti, kun joutui poistamaan viestejä, kun puhelimeen ei niitä kovin montaa mahtunut. Oli jännittävää odottaa kuinka isot raivarit sai porukoissa aikaan, kun puhelinlasku lätkähti laatikkoon. Välillä soitettiin porukalla kaikkien naamat puhelimessa kiinni. Välillä soitettiin myös pilareita. #31# ja numero niin vastaanottaja ei nähnyt numeroa. Olihan se vähän ilkeetä, mutta hauskaa, kunhan ei mennyt liian pitkälle. Sitten kun ei oltu puhelimella niin puhelimet laitettiin taskuun.
Sitten oltiin läsnä. Juteltiin tärkeitä, juteltiin joutavia. Kun kaverilla oli sydänsuruja, tarjottiin suklaata, koska Sinä&Minä lehdessäkin tehtiin niin. Välillä kehitettiin jotain draamaa ihan vaan siksi, että se oli välillä mukavaa. Iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia, riitoja ja sovintoja, risuja ja ruusuja. Niistä koostui meidän nuoruus. Kyllä siinä Levikset kerkes jos jonkinmoista (Miten se muuten menikään, kun kerran pappamopolla ajettiin viispäällä ja laulettiin niin kovaa, että naapurit on varmaan maannu sänkyjen alla päät tyynyjen sisässä ja purru sukkaa).

Mites nykyisin. Nuoret on niin paljon puhelimilla, että oikea läsnäolo meinaa vähän unohtu. Ollaan faces ja WhatsAppissa tai muualla. Ollaan siinä yhdessä kyllä, mutta kieltämättä siinä tulee vähän yksinäinen olo, kun aito läsnäolo puuttuu. Ei ole sama asia lähettää whatsapp-viestiä kipeästä asiasta, kuin puhua ja piehtaroida siinä hetki. Se on ihmeen paljon tehokkaampaa. Ja varmasti sitä oikeaa läsnäoloakin on, mutta se ei välttämättä riitä. Itellekin riitti nuorena juuri ja juuri se aika kun nipisti yöunet kolmeen tuntiin.

Huomaahan tuon itsekin, kuinka helposti kotona ollessakin kaivaa puhelimen ja menee esim faceen. Siitä on tullut tapa. Eikä mikään hyvä tapa. Siksi poistinkin itseltä facen puhelimen sovelluksista. Käyn sitten, kun olen koneella. Jos ite oon puhelin kourassa kotona, en kyllä myöskään näytä kovin hyvää esimerkkiä omille lapsille. Ja mitä kaikkea sitä olisikaan ehtinyt tehdä sinä aikana, minkä käytti puhelimen näpräämiseen. Niimpä.

En tiiä, tällasia ajatuksia itellä on herännyt ton yksinäisyyden suhteen.

Tähän loppuun jokainen voi kuvitella ihan omanlaisen kuvan ;)

"Kuolema koirille!" ;)