Ikävä

Sitä ihminen haaveilee kaikenlaisesta. Olisi niin mukavaa, joskus minä vielä, sitten kun.... Loputtomasti. Me haaveiltiin Espanjasta. Tultiin tänne pari vuotta sitten viideksi kuukaudeksi, mutta olihan se meille ihan liian vähän. Siinä kun ensimmäinen kuukausi oli mennyt niin yritin painaa mielen taka-alalle laskuria, joka laski kokoajan päiviä, kuinka vähän oli enää jäljellä ennen kotiinpaluuta. Viimeinen kuukausi meni katsellessa miten päivät valuivat sormien välistä ilman, että sille pystyi itse mitään tekemään. Se oli vaikeaa. Kotisuomeen palattiin, mutta jotain jäi kesken. Oikeastaan ainut vaihtoehto oli tulla takaisin. Ja mehän tultiinkin. Mutta ei me alkuun tätä ihan näin suunniteltu. Että minä olen täällä kahden viikon jaksoja yksin lasten kanssa, kun Tuukka on Suomessa.

Eka reissu meni hyvin. Vähän jännitti, että miten kaikki lähtee sujumaan, mutta hyvin lähti. Oli oikeastaan ihan kivaa hengittää vapaasti, kun ollaan aina oltu niin tiiviisti yhdessä. Tuukka kävi intin silloin, kun ei ollut vielä lapsia, mutta myöhemmin pisin aika mitä ollaan oltu erossa, on ollut viikko. Ja varmaan sen kaksi kertaa. Sitten satunnaisia viikonloppuja silloin tällöin. Joten ymmärtänette, että meillä molemmilla oli varmasti ihan mukavaa. Ja yllättävän hyvin se arki pyörii lasten kanssa, kun on vain yksi säätämässä ja huolehtimassa asioista. Aina tulee oikeat ja hyvät valinnat niin kasvatuksessa, kuin ruoka-ajoissakin. Mitä siitäkään sitten, vaikka vähän kuumeessa olinkin tuon ekan reissun.

Toiselle reissulle lähdettiin vähän samanlaisilla fiiliksillä. Vähän jopa hävetti se, miten kivalta tuntui olla yksin. Siksipä sainkin varmaan sen ruokamyrkytyksen, että tajuaisin miten haastavaa yksin voi olla. Vaan en tajunnut. Minusta oli siltikin ihan kivaa. Vaikka välillä oli vähän ikäväkin.

Kolmas reissu oli ihan ok. Yllätyin kun en tullut kipeäksi ollenkaan.
Ehkä me soiteltiin vähän enemmän. Ehkä "ikävä" sana pyörähti siellä täällä joitain kertoja. Ehkä läheteltiin vähän enemmän viestejäkin. Välillä saattoi muistaa miksi toinen olikin niin ihana jossain asiassa. Ja jossain missä ei ollut, niin olisi sekin saattanut tuntua kuitenkin ihan kivalta, jos vaan olisi ollut täällä. Kyllä oli mukava saada Tuukka kotiin.

Kävin siinä välissä sitten vajaa viikon reissun itsekin. Slloinkin oli vähän ikävä. Mutta olihan se vaan lepposta olla ihan yksin. Huoletonta. Ei tarvinut huolethtia kuin itsestään. Aika meni tosi nopeesti kun piti ehtiä joka paikassa käydä ja pari yötä meni mökillä. Pakko myöntää, että uli kyllä muutamaan otteeseen mietittyä, että mikäs se on toisen täällä ollessa. Paitsi ainiii... mä olin lomalla, Tuukka aina töissä.

Ja sitten neljäs reissu...
Oli tympeetä jo Tuukan lähtiessä. Oli tympeetä seuraavana aamuna. Käytin sitten siinä Timiä lääkärissä ja Timin aikaa odotellessa kuului jostain hirveää valitusta. Vanha nainen valitti kipuaan. Sitten näinkin hänet. Hän makasi odotustilassa missä oli sänkypotilaat. Vanha nainen tosiaan ja aivan kippuralla. Hän ääntelehti kokoajan kun häneen niin sattui. Kipeetä teki katsoakin. Näin kun hänen miehensä haki tuolin itselleen sängyn viereen ja istui siihen. Puristi naista kädestä ja painoi pään otsaa vasten. Kuiski jotain naisen korvaan. Valitukset vähenivät ja loppuivat hetkeksi. Minulla saattoi mennä pari roskaa silmään. Miten suloista. Silloin tajusin myös, että tuossahan voitaisiin olla ihan hyvin mekin. Sitten myöhemmin. Tuukka ja minä. Tiedän, että jos minä olisin tuossa sängyssä, nyt tai vanhempana, niin Tuukka istuisi myös tuossa vierellä. Ja pitäisi minusta huolen. Siinä kohtaan minulla saattoi mennä vähän lisää roskia silmiin.
Ehkä tämä oli meille hyvä ratkaisu tähän väliin. Ainakin sitä muistaa taas arvostaa toisessa monia asioita kun niistä on erossa vähän aikaa. Osaa taas eri tavalla nauttia toisen seurasta. Ja tykätä vähän enemmän.
Mekin jo vanha pari...<3

-Rebekka