tiistai 4. elokuuta 2015

Keskellä Unelmaa

Hetki vierähtänyt edellisestä tekstistä. Tässä on ollut muutaman viikon ajan kiireitä. Ja kerrankin oikein syystä.

Kaikille on varmasti tuttua "sitten joskus" puheet. Kaikkea olisi kiva kokea, mutta tuntuu että sopiva hetki on vasta sitten joskus. Näin on ollut meilläkin.
Vuosina -09 ja -10 oltiin Espanjan Fuengirolassa kolmen viikon reissut ja rakastuttiin paikkaan oikein kunnolla. Siitä asti ollaan haaveiltu, että sitten joskus lähdetään sinne pidemmäksi aikaa. Meidän puheissa se oli aina se "sitten joskus" paikka.
Syksyllä sitten soitin Tuukalle töihin, että lähdetäänkö seuraavana kesänä vuodeksi Espanjaan. Oikeastaan se ei ollut kysymys. Tuukka kuitenkin vastasi tuohon, että "lähdetään vaan". Se oli sitten siinä! Päätetty. Odottamalla sopivaa hetkeä me ei tehtäisi sitä ikinä.

Siitä alkoi sitten suunnittelu ja laskeskelu. Mitä siellä tehtäisiin. Töitä vai opiskelua vai lomailua vain. Mitä maksaa mikäkin ja mitä kaikkea joutuu järjestämään ennen reissua. Lähtöaikatauluksi suunniteltiin heinäkuun alkua. Asunnon hankinta aloitettiin jo ajoissa. Kovin tuntui olevan kiven alla asunnot siltä alueelta, minne haluttiin mennä. Hakusessa oli asunto lasten suomalaisen koulun lähteltä, jotta kouluun olisi helppo viedä ja hakea lapset kävellen. Siellä lapset tosiaan täytyy viedä ja hakea koulusta.

Asunnon saannin vaikeudesta johtuen lähtöpäivä vaihtuikin elokuun alkuun. Suunnitelmien edetessä reissun pituuskin kutistui viiteen kuukauteen.
Laitoin oman asunnon vuokrailmoituksen nettiin ja soittoja alkoikin tulla heti. Tosin meidän asunto haluttiin vuokralle jo huhtikuun alusta. Kilpilahdella alkoi seisakki ja työntekijöitä oli hirveä määrä vailla asuntoa. Puntaroitiin asiaa ja ajateltiin, että mikä ettei, jos sopivat vuokralaiset löytyy.
Vuokralaisten saaminen varmistui vasta muutamaa päivää ennen, kun vuokralaiset tulivat. Meillä oli muutama päivä aikaa tehdä väliaikainen asunto meidän kuntosalille. Tilaa siellä oli 60m2, mutta ratkaisimme asian siten, että otimme omasta asunnosta ison vaatehuoneen ja toisen kylpyhuoneen kuntosalin puolelle. Meiltä oli jo kulku suoraan omasta asunnosta kuntosalille, joten asia ei vaatinut muuta, kuin pariovien poistamisen ja aukon levyttämisen umpeen. Kuntosali jaettiin kahteen osaan. Toiselle puolelle tuli lasten makuuhuone ja toiselle puolelle tehtiin keittiö/olohuone ja siellä me myös nukuttiin Tuukan kanssa. Asunnosta tuli oikein viihtyisä. Tilaa ei ollut paljoa, mutta sen kanssa ei tullut ongelmaa. Nii joo, piti meidän myös muuttaa kamat sinne. Olihan siinä hommaa.

Muut reissua varten tehdyt järjestelyt loksahtivat paikoilleen pikkuhiljaa. Auto myytiin, samoin mönkkäri ja kaikki mitä sai myytyä.
Loppujen lopuksi järjestelyt ei vaatinut hirveän paljoa. Ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna.
Asunnon hankinta tuntui hankalimmalta ja lopulta saimmekin ensimmäiseksi kymmeneksi päiväksi saman asunnon missä oltiin edellisellä reissulla. Oltaisiin haluttu tuo asunto koko ajaksi, mutta se ei valitettavasti onnistunut. Toiseksi asunnoksi saatiin okt Mijas Costasta, vähän kauempaa, mitä oltaisiin haluttu. Sieltä on pakko liikkua autolla, mutta asunto vaikutti muuten todella mukavalta.

Ennen reissua tuntui olevan kiinnostusta vuokrata myös meidän kuntosaliin tehty asunto. Mietimme taas asiaa. Ajatus tuntui todella työläältä, kun lomia ei ollut ja asunnon vuokrakuntoon jättäminen vaatisi kuitenkin aikaa ja lisäremonttia, tavaroiden laittamisesta puhumattakaan. Järkeä kun meillä ei tunnu olevan, niin päädyttiin kuitenkin siihen, että laitetaan se asunto sitten kans vuokralle.
Edellisenä iltana ennen lähtöä saatiinkin sitten vuokralainen sovittua siihenkin.

Muutama viikko ennen lähtöä oli kiireistä ja työntäyteistä. Harmitti, kun lapsille oli liian vähän aikaa. Helpotti kuitenkin ajatella, että sitten, kun päästään reissuun, niin on viisi kuukautta aikaa olla lasten kans. Oikeasti.

Kaiken kiireen keskeltä sitten viimein saatiin laukut pakattua ja jätettyä toinenkin asunto vuokrakuntoon (tai melkeen, äiti hoitaa vielä siivouspuolen). Huh, se oli kyllä melkonen homma. Lapset hyppi jännityksestä seinille ja siinä sitten samalla yritettiin rempata, pakata kamppeita laukkuun ja pois asunnosta.

Perheen ja ystävien hyvästely kirpaisi, mutta mukava tietää kuitenkin, että kotiin jäi paljon tärkeitä ihmisiä.

Viimein se sitten koitti!



3.8 kello soi kolmen aikaan ja puolentoista tunnin yöunien jälkeen lähdettiin klo 03:50 taksilla kohti lentokenttää. Kuudelta kone sitten lähti rullaamaan ja meidän matka alkoi tuntua todelta.

Jännitystä ilmassa


Matka meni erittäin hyvin ja tultiin taksilla meidän asunnolle. Mikä ihana tunne avata tuttu portti ja kävellä sisälle. Kyllä sitä oli niin poikki, ettei oikeasti tajunnut yhtään, että nyt me sitten ollaan täällä. Koko päivä meni ihan sumussa. Ystäväperhe oli tullut tänne jo heinäkuun alkupuolella ja he pyyhälsivätkin illalla meille. Kyllä oli mukava nähdä! Siskon perhe tuleekin sitten torstaina. Kyllä meillä tulee mukava reissu! Toinen päivä menossa ja nyt vain palaudutaan eka viikko rauhassa kaikista niistä kiireistä mitä kotosuomessa oli ennen lähtöä. Ja hengitetään.

Olipa hankala supistaa tekstiä näin pieneksi, mutta täytyy kirjoittaa lisää kun tästä ajatus vähän kirkastuu;) Tässä pari kuvaa...

Vähän nää kaipaa väriä ;)


Siesta
Parvekkeelta pihakuva

Milonin piti kokeilla porttia ;D

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kyllä minä niin mieleni pahoitin



Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Mielensäpahoittajaa luin. Ootteko sitä lukeneet? Jos ette, niin vaadin hetimmiten lukemaan. Kyllä on Kyrön Tuomas sellainen huumorin taitaja, että saa minunkin suunpieliä nykimään.
Kirja oli saatava, kun siitä niin kohistiin, että mikä se siinä sitten oli niin hauskaa. Lukea piti aina kun tuli pienikin rakonen, niin muutaman sivun eteenpäin. Kyllä se oli liian vähän. Ei sitä ihminen pysty nauttimaan kirjasta, jos ei pysty hartaasti lukemaan. Vaikka eihän se minulla etes oikea kirja olekkaan, vaan tuommoinen e-kirja. Sormella pyyhkäistään, että saahaan sivut käännettyä. Ei se tietenkään sama ole, kuin paperia kääntelisi, mutta valoja en lukiessa tarvii ja säästö se on pienikin säästö.

Eilen tein suunnitelman, että pääsen oikeen ajan kanssa lukemaan. Ei ne asiat muuten muutu, jos ei niille ite jotakin tee. Mielellään heti, muutoin voi jäädä tekemättä.
Lapset kun saisin nukkumaan ja iltapesulla käytyä, laittaisin minä petin valmiiksi ja kirjan kanssa menisin sänkyyn. Lukisin nyt oikein hartaasti.
Ja niin vain ilta venyi ja minä oottelin, millonkos sitä pääsisi. Nukahtaa se viimeinenkin lapsi jossain vaiheessa, näin se on aina ollut. Paitsi jos on oikein pahasti korvatulehusta tai jotain muuta kipiää, niin ei kyllä nuku. Itkee ja valittaa niin kauan, että särkylääke auttaa. Jos ei auta, niin sitten jatkaa. Mutta ei ollut mitään kipiää nyt, niin alkoivathan viimein nukkumaan.
Tein ittelle petin ja yövaatteissa kömmin sänkyyn. Kyllä oli mukavaa. Avasin kirjan ja aloin lukemaan. Nyt en kyllä kattoisi kelloa, lukisin niin kauan, kun vain jaksaisin.
Jatkoin siitä mihin olin jäänyt, elikkä seuraavaksi tuli luku kämmenet. Ja kyllä minä niin nautin. Nautin, kunnes kolmannen sivun jälkeen käänsin sivua ja näytölle pätkähti: Tuomas Kyrö (s.1974) on sukupolvensa johtavia mielensäpahoittajia. Ja oikein kuvan kanssa. Kyllä minä yritin sivua monesti kääntää, vaan ei sivu vaihtunut miksikään. Siinä se oli karvahattu päässä, itse Kyrön Tuomas, eikä lähtenyt mihinkään. Sitten vasta tajusin, että se loppui nyt. Se kirja. Kyllä siinä ihminen mielensä pahoittaa, kun tuntuu, että lukea olisi voinut vaikka kuinka, mutta ei tule uusia sivuja vaan sivut loppuu jo sataanyhteentoista.


Mutta sen minä voin kyllä sanoa Kyrön eduksi, että kyllä se kirjoittaa osaa. Hauskoja kirjoja kun on ihan liian vähän. On jos jonkin näköistä murhaa ja jännitystä, romanttista lätinää. Vaan kyllä se on vaikea hauskaa kirjaa löytää, vaikka kyllä se pitäisi tietää, että se on huumori, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Ja arjesta se huumori on otettava. Kyllä tänä päivänä ei oikean arkihuumorin päälle ymmärretä niin kuin ennen. Pierusta ei tarvinnut huumoria tehä, se on ainakin varma. Kyllä jos jollain pääsi pieru, niin hyvä oli, että pääsikin. Syövänhän siitä saa, jos pierua piättää. Ei siinä sitten tirskuttu eikä naurua väännetty. Asiallista oli kyllä kysyä, josko hernerokkaa tai kaalilaatikkoa oli syönyt. Pääsiäisenä ei tarvinnut etes kysyä, kyllä oli päivänselvää, että mämmihän se oli.

Tai sitten nämä nykyiset petipuuhista väännetyt härskit jutut. Ennen sitä tehtiin niin, että jos jäi aikaa ja töiltään ehti, sitä sammutettiin illalla kammarista valot ja mentiin peiton alle lempimään. Ei siitä sen koomin puhua tarvinnut. Että kyllä ei ennen ollut härskiä kuin voi, ja vain, jos oli liian kauan lämpimässä ollut. Ja olihan se tietenkin Hartikaisen Härski. Siinä vasta kunnon mies. Kyllä minä lämmöllä häntä muistan. Tietänneeköhän nuo nykynuoriso etes, kuka se Hartikaisen Härski oikein oli. Kyllä pitäis ihan yleissivistykseen kuulua kaikki Uunot kahtoa. Koulussa ainakin, jos ei muuten. Ja kyllä sais tämän Mielensäpahoittajankin kouluun ottaa pakolliseksi lukemiseksi. Siinä sitä olisi oppia kerrassaan. Elämästä ja oikeasta huumorista. Olisi se ainakin hauskempi, kuin Kymmenen pientä neekeripoikaa, mitä ne siellä koulussa varmasti vieläkin luetuttaa. Tai nykypäivänä se kuuluu olevan Eikä yksikään pelastunut. Kyllä ei kirja ole enää sama, jos nimeä pitää vaihtaa. Se on sama sitten vaihtaa koko kirja ja luetuttaa kaikilla tämä Mielensäpahoittaja. Kyllä näin on.

Ps. Lähetin Kyrön Tuomakselle postia, että tekisi sitten seuraavalla kerralla vähän pidemmän kirjan. Kyllähän minä huomasin, että oli niitä kirjoitettu enemmänkin. Seuraavaksi luen Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Mutta parempi se oli laittaa postia menemään, nimittäin kyllä ihminen tarvitsee myös kritiikkiä.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Viuhahdus

Viime tekstin jälkeen aloin miettimään miksi kirjoitan blogia ja mitä sinne haluan kirjoittaa. Jotkut tekstit tuntuu itsestä vähän samanlaiselta, kuin voisi kuvitella tuntuvan, jos menisi ulos alasti seisomaan. Tai, että kävelisi jopa pikku lenkin. Ihan pokkana. Mutta toisaalta…ainahan niitä viuhahtelijoita on ollut. Ehkä tämä on vain oma sellainen ;)

Rahan takia olisi mukava kirjoittaa, mutta harmi vaan, kukaan ei maksa mulle siitä. Kyllä senkin ajan, minkä kulutan tähän näppäimistön näpyttämiseen, olisi voinut käyttää työhön ja siitä olisi saanut sitä rahaakin.

Mulla ei ole mitään selkeää linjaa, mistä kirjoittaisin. Vähän vain siitä, mikä nyt milloinkin mieleen juolahtaa. Mutta tarviiko olla? Ei kyllä tarvitse. itsekin olen tällanen ailahtelevainen tyyppi, niin olkoon jututkin sen mukaisia.  Niinhän se on radiossakin, että jos kanava ei miellytä, niin sitä vaihdetaan. Tai sitten sammutetaan radio. Ei tässä nyt niin suurta lukijakuntaa ole, että sen puolesta tarvitsisi miettiä. Kuka näitä sitten lukee. Tiedän, että jotkut näitä lukee ja tottakai haluankin niin, enhän mä tänne muuten kirjoittelis, kirjoittaisin päiväkirjaan. On mulla tosin päiväkirjakin. Tyhjältä näyttää sen sivut. Muutama rivi tekstiä ja se oli sitten siinä.

Todellisuudessa kirjoitan siksi, että rakastan kirjoittamista. Mun unelma olisi, että voisin vain päivät pitkät kirjoitella. Ja joku vielä maksaisi siitä. Pitää uskaltaa unelmoida, jos sitä saisi edes vähän reunasta siitä mitä tavoittelee :)


Näissä blogeissa on se juttu, että aina pitäisi olla niitä kuvia. Mutta, kun ei nyt ole. Ehkä voisin laittaa itestä sellasen viuhahduskuvan, mutta jätetään nyt tällä kertaa väliin.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Seisoimme kirkon ovien takana, kunnes suntio avasi ovet. Kirkon penkit olivat täynnä meidän juhlavieraita. Häämarssin sävelet täyttivät kirkon. En muista mikä sen häämarssin nimi on. Tu-tu-tu-tuuu tu-tu-tu-tuuuu tu-tu-tu-tuuu-tu-tu-tu-tuu tu-tu-tu tuuu-tuuu-tu-tu-du-tuu-duut...
Ensin piti odottaa hetki ennen, kuin kuului lähteä kävelemään. Kävelemään hitaasti häämarssin tahdissa alttarille. Ei osattu odottaa tarpeeksi kauan. Lähdettiin vähän liian aikaisin kävelemään, eikä mitenkään hitaasti. Vedin Tuukkaa perässä, oli niin kiire naimisiin. Nuoret rakastuneet täynnä onnea ja odotusta.
En osannut jännittää. Hymyilytti. Me kaksi täällä. Lupaamassa alttarilla tahtovansa rakastaa toista, kunnes kuolema meidät erottaa. Ei pienintäkään sijaa epäilykselle. Olisi voinut luvata vain rakastaa. En kyllä ymmärtänyt mitä tahtomista siinä tarvittaisi.

Tuosta päivästä on 12 vuotta. Tänäänkin rakastan, enkä tarvitse siihen tahtoa. Mutta tässä vuosien aikana olen kyllä ymmärtänyt mitä tuolla tahdolla tarkoitetaan. Kahteentoista vuoteen mahtuu paljon. Yhdessä ollaan oltu yli 15 vuotta, mikä on puolet mun elämästä. Vaikka tänään on helppo rakastaa toista, niin on meillä ollut paljon huonompiakin aikoja. Niitä päiviä, kun miettii, että miksi ikinä ollaan edes menty naimisiin. Niin, naimisiin. Silloin yleensä tuleekin mieleen se hääpäivä ja se, kun seisottiin alttarilla ja sanottiin "tahdon". Niissä mietteissä sen sanan merkityksen ymmärtää parhaiten. Niinä huonompina aikoina. Jos silloin ei olisi tahtoa, ei meitäkään enää olisi. Kun tahtoo rakastaa toista, niin on valmis tekemään työtä sen eteen, että rakkaus säilyy. Jos kaikki jättäisi pelkän rakkauden varaan, olisi tällä minun päällä ainakin turhaa yrittää rakentaa mitään pysyvää. Se, että tänään tuntuu, että halkean rakkaudesta, ei tarkoita etteikö huomenna voisi olla jo se päivä, kun mietin, miksi edes mentiin naimisiin. Jos niin käy, tulen ja poistan tämän tekstinkin, kaikkine rakkaushöpötyksineen ja tiedätte missä mennään. Ehkä myös tirautan parit kyyneleet oman suhteen surkeudesta. Ei voi tietää.
Sen kuitenkin tiedän, että hyviä päiviä meillä on enemmän, kuin huonoja. En tosin oo laskenut, mutta vaikka hyviä päiviä oliskin yksi kahta huonoa kohden, niin hyvän päivän arvo on tuhatkertainen huonoon nähden. Meillä mennään siis kevyesti plussan puolella. Ja hyvältä tuntuu.

On se vaan niin helppoa olla öllötellä tässä suhteessa, kun toinen tuntee sut melkeen yhtä hyvin, kuin itsekin. Huolehtii ja rakastaa, vaikka olisin kuinka ärsyttävä. Voin olla mun batman- yöhousut jalassa, hiukset pystyssä ja toinen kehuu, kuinka nätiltä mä näytän. Mä tottakai uskon (että jos kuljen tuolla kylillä batman -housuissa niin mä oon vaan niin söpö ne jalassa ;D).
On niin mukavaa nauttia näistä suhteen loma-ajoista, kyllä niitä töitä saa taas sitten tehdä, kun sen aika on.

Tänään keskityn tähän hetkeen ja nautin tästä päivästä. Rakastan mun miestä tänään yhtä paljon, kuin 12 vuotta sitten alttarilla. Olen mä vaan saanut kertakaikkisen hyvän(näköisen) miehen. Tuossa se nukkuu viressä, niin taidankin kaivautua kainaloon...  Me ollaan niin ansaittu tämä! Tuukka <3








perjantai 24. huhtikuuta 2015

Elämä pikakelauksella

Tätä nykyä elämä tuntuu olevan jopa enemmän, kuin hektistä. Tuntuu, että kello pyörii nopeammin, kuin on mahdollista. Elämä tuntuu etenevän pikakelauksella. Nukkumisesta ei voi enempää tinkiä. Omista menoista on tingitty jo, eikä niitä juurikaan ole.
Omat harrastukset suoritan tätä nykyä suurimmaksi osaksi HIIT-treenillä (high intersity interval training) kotona. Ideana on, että treeniin käytetään vähemmän aikaa, mutta tehdään treeni kovalla teholla. Tehokasta ajankäyttöä sekin, eikö?

Eiliselle(kin) päivälle olin suunnitellut lenkkiä, mutta siskon takan maalauksessa meni aikaa enemmän, kuin laskeskelin (kyllä, lasken jatkuvasti aikaa, milloin ehdin tehdä mitäkin ja kuinka kauan missäkin hommassa menee). No, eipä siinä sitten mitään, tein uuden suunnitelman: kun olen kotona ja mies lähtenyt salille, otan juoksumaton ja katson samalla espanja extaa (olen opiskellut espanjaa ja tuolta löytyy hyviä opetus -sarjoja kotiin, löytyy myös englanniksi). Tehokasta sekin, eikö? Juoksumatolla juostessa voi hyödyntää aikaa ja opiskella.

Olin kotona 21:15. Miehen olisi pitänyt lähteä salille jo 21. Laskuvirhe! Olin kyllä pyytänyt lapsenvahdin tuolle välille, mutta niin vain oli hänellekin tullut ylimääräistä puuhaa ja lähtö oli venynyt. Lähti sitten koiran kanssa lenkille.
Ite istuin sohvalle väsyneenä. Mietin kulunutta päivää: Koululaisten aamurumba, lääkäriajan varaamista, aamupalaa, toisen päivähoitolaisen lähtövalmistelut, paikkojen pikajärkkäystä, työpalaveri, lounaan laittaminen, poika lääkäriin (Jamil tippui majasta todella korkealta pää edellä, mutta on, Luojan kiitos, kunnossa), juosten kaupassa, ostokset kotiin, pystykahvit, työmaan kuvausta, kotiin laittamaan ruokaa, ruokailu (jonka jälkeen istuin kyllä pitkään kahvilla), siskolle maalaushomiin, ja viimein kotiin. Että ei siinä sitten muuta kuin asettamaan juoksumatto asemiin...?

Minäpäs teinkin niin, että otin ja menin suihkuun. Suihkun jälkeen kotivaatteet päälle, villasukat jalkaan ja kasa tyynyjä sohvan nurkkaan. Laitoin faceen päivityksen: "Aion kokeilla millasta on olla kotona". Kello oli "vasta" 22:14, ja minä se otin kirjan käteen (ihan oikean kirjan, en e-kirjaa), käperryin sohvan nurkkaan viltti päällä ja nautin olosta! En siivonnut, en juossut, en opiskellut, olin vain.




Aamulla tilanne oli kuitenkin sama, kuin vaikka olisin nuo kaikki tehnytkin. Kämppä sekasin, lihakset jumissa ja pää rullasi aikatauluja. Ainut ero oli se, että väsytti vähän vähemmän. Hyvä minä!

torstai 13. marraskuuta 2014

"Kuolema koirille!"

Ei, en ole tappamassa kenenkään koiraa, saatikka sitten omaani. Ja ei, en ole edes vihamielisenä nousemassa sotajalalle ketään vastaan. Jostain syystä tuo lause on lähipäivinä putkahtanut mieleeni milloin missäkin tilanteessa:

Kaupan kassa kysyy: "haluatko kuitin"?, minä vastaan:"kuol...kuitti joo kiitos", otan kuitin vastaan ja heitän sen lähimpään roskikseen.

Rentouttavan jumpan jälkeen makaamme salin lattialla autuaan rentoutuneina loppurentoutuksessa, kun räväytän silmäni auki: "kuolema koirille!".

Mies kysyy minulta jotain, vastaan: "kuolema koira...rille!".

Sisko vaatii minua kirjoittamaan juttua blogiin, sanon ettei nyt oikeen irtoo jutun aihetta, kunnes mieleeni tulee "kuolema koirille" :) Ja sille kuka ihmettelee: Ei, en ole sekoamassa, tämä on mun huumoria. Täytyy kai jättää nuo Tex Willerit lukematta, kun on näin herkkä vaikutteille ;). Ei siitä sen enempää. Joten tämä oli sulle siskoseni <3 sen siitä saa!

Vakavasti ottaen (jos mua vielä voi ottaa vakavasti) mielessäni on pyörinyt nuo jutut nuorten syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä. Kun tuntuu, että ollaan niin yksin, vaikka ympärillä olisi paljonkin kavereita. Palataanpa ajassa omaan nuoruuteen.
Sinne, kun elettiin sitä omaa elämän loistoaikaa. Kuinka paljon oli mielenkiintoisia juttuja, kuinka paljon piti ehtiä tehdä, että varmasti saa nauttia jokaisesta elämän hetkestä. Kaikki jaettiin kavereiden kanssa, puhuttiin paljon ja tunteella.
Oli jännittävää laittaa viestiä pojille. Harmitti, kun joutui poistamaan viestejä, kun puhelimeen ei niitä kovin montaa mahtunut. Oli jännittävää odottaa kuinka isot raivarit sai porukoissa aikaan, kun puhelinlasku lätkähti laatikkoon. Välillä soitettiin porukalla kaikkien naamat puhelimessa kiinni. Välillä soitettiin myös pilareita. #31# ja numero niin vastaanottaja ei nähnyt numeroa. Olihan se vähän ilkeetä, mutta hauskaa, kunhan ei mennyt liian pitkälle. Sitten kun ei oltu puhelimella niin puhelimet laitettiin taskuun.
Sitten oltiin läsnä. Juteltiin tärkeitä, juteltiin joutavia. Kun kaverilla oli sydänsuruja, tarjottiin suklaata, koska Sinä&Minä lehdessäkin tehtiin niin. Välillä kehitettiin jotain draamaa ihan vaan siksi, että se oli välillä mukavaa. Iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia, riitoja ja sovintoja, risuja ja ruusuja. Niistä koostui meidän nuoruus. Kyllä siinä Levikset kerkes jos jonkinmoista (Miten se muuten menikään, kun kerran pappamopolla ajettiin viispäällä ja laulettiin niin kovaa, että naapurit on varmaan maannu sänkyjen alla päät tyynyjen sisässä ja purru sukkaa).

Mites nykyisin. Nuoret on niin paljon puhelimilla, että oikea läsnäolo meinaa vähän unohtu. Ollaan faces ja WhatsAppissa tai muualla. Ollaan siinä yhdessä kyllä, mutta kieltämättä siinä tulee vähän yksinäinen olo, kun aito läsnäolo puuttuu. Ei ole sama asia lähettää whatsapp-viestiä kipeästä asiasta, kuin puhua ja piehtaroida siinä hetki. Se on ihmeen paljon tehokkaampaa. Ja varmasti sitä oikeaa läsnäoloakin on, mutta se ei välttämättä riitä. Itellekin riitti nuorena juuri ja juuri se aika kun nipisti yöunet kolmeen tuntiin.

Huomaahan tuon itsekin, kuinka helposti kotona ollessakin kaivaa puhelimen ja menee esim faceen. Siitä on tullut tapa. Eikä mikään hyvä tapa. Siksi poistinkin itseltä facen puhelimen sovelluksista. Käyn sitten, kun olen koneella. Jos ite oon puhelin kourassa kotona, en kyllä myöskään näytä kovin hyvää esimerkkiä omille lapsille. Ja mitä kaikkea sitä olisikaan ehtinyt tehdä sinä aikana, minkä käytti puhelimen näpräämiseen. Niimpä.

En tiiä, tällasia ajatuksia itellä on herännyt ton yksinäisyyden suhteen.

Tähän loppuun jokainen voi kuvitella ihan omanlaisen kuvan ;)

"Kuolema koirille!" ;)

tiistai 26. elokuuta 2014

Ikävänkatkuista tekstiä

14 vuotta, neljä kuukautta ja neljä päivää (laskin ihan itse)… niin pitkään ollaan Tuukan kanssa ihan "virallisesti" oltu yhdessä. Ihan teineistä asti. Itse olin vain 15 vuotias, kun tuo nuori herra Jylhä sai sydämeni läpättämään ja vatsani vääntämään. Läpätyksiä tulee vielä näiden päivien jälkeenkin, mutta vatsaväänteitä saan lähinnä vääränlaisesta ruuasta.
Olihan se somaa, tuo teinirakkaus, mikä sitten aikanaan muuttui ihan vakavaksi suhteeksi. Tosissaanhan sitä on oltu alusta alkaen, mutta vakavuudella vain tarkoitan sitä, kun tuo teini-iän tunteet potenssiin sata alkoi väistyä ja tilalle tuli jotain arkista ja ymmärrystä siitä, että tuo arkisuuskin kantaa.

Tuosta yhdessäolon ajasta erossaolon ajat on ollut aika lyhkäsiä. Muutaman kerran vuodessa molemmat ollaan käyty sellaisia viikonloppureissuja omien kavereiden kanssa. Mökkeilemässä, prätkäilemässä tai muuta sellaista. Ja viime syksynä Tuukan viikon reissu lappiin. Mutta nyt! Tuukka on viikon pois. Samanmoisella viikon reissulla lapissa, metsästämässä ja kalastamassa. Ja mä oon niiiiin ikävissään. Kännykällähän ei siellä tee mitään. Verkkoyhteyttä ei vain ole. Sinne meni, niinku tuo meidän kuopus välillä sanoo. Vielä neljä yötä, että saadaan talon isäntä takaisin.

On se vaan niin rakas ja ehkä tämä vähän kertoo siitä, että herraa kaivataan kotiin, kun illalla pitää ottaa itkevä koira sisälle, yksi lapsista ei ikävissään suostu nukkumaan omassa sängyssä, vaan haluaa nukkua poikien huoneen matolla. Kolme kömpii yöllä viereen ja nuorimmaisen vieressä valvot tunnin aamuyöstä. Ei tarvii miettiä miksi.

Tässä kuva viimesyksyn reissusta...



Tässä ikävissään sitä muistaa kaikkia mukavia juttuja suhteen ajalta. Tuntuupa melkeen, että ainahan meillä on ollut vaan hyviä päiviä, huonoja muistakkaan. Vaikka onhan niitä ollut. Kenellä ei olisi. Voin ihan rehellisesti sanoa, että meillä on ollut vaikeuksia parisuhteessa enemmän, kuin monella muulla. Mutta voin myös yhtä rehellisesti sanoa, että vaikeuksia on ollut myös vähemmän, kuin monella muulla. Juttu on siinä, että miten asiat hoidetaan vai jaksaako niitä edes hoitaa. Lähipiirissä pariskuntia eroaa ja se saa aina miettimään omaakin suhdetta, että missä sitä mennään. Parisuhteessa kun aina riittää tekemistä. Juuri, kun tuntuu niin seesteiseltä, sitä tajuaa, että tämän seesteisyyden eteen joutuu kuitenkin tehdä töitä. Rakkaus onkin siitä ihmeellinen, että se ei kulu käyttämällä. Pitää vain muistaa käyttää.

Useinhan ulkopuoliset ei näe sitä, mitä suhteessa tapahtuu silloin, kun muut ei näe. Kyllähän suurin osa ihmisistä osaa pitää jonkinlaista kulissia yllä, kun paikalla on muita. Olishan se hirveetä katsottavaa, jos kaikki toisivat riitansa ja vaikeutensa esille kaikelle kansalle. Niille avautumisille on kyllä aikansa ja paikkansa. Aika usein sitä tulee näitä hetkiä että "miten te muka voitte erota, teillähän menee aina niin hyvin". Tuskinpa kellään menee. Pitää vain muistaa, että suhteessa kuitenkin tarkoituksena on, että hyviä hetkiä olisi enemmän, kuin huonoja hetkiä. Ihan selkeästi.

Mikä sitten on meidän "pitkän" suhteen salaisuus, sitä en ihan tarkkaan tiedä itsekään. Se mikä meillä on aika vahvana, on musta huumori. Jos meillä on vaikka jokin todella todella arka paikka, me kyllä viljellään mustaa huumoria ihan Porvoon mitalla. Eikä se tarkoita, että tilannetta ei otettaisi vakavasti. Sillä tavalla vakavasti, kun se pitää ottaa. Huumorin kautta on toisinaan myös helpompi herättää keskustelua vaikeistakin jutuista. Kaikillehan tämä ei ole ihan luontaista, eikä siihen kannata siinä tapauksessa ryhtyäkkään. Meillä se vaan toimii.
Ja toinen juttu on läheisyys. Me eletään ns. iholla. Sama on lasten kanssa, meillä halaillaan paljon.
Vaikeissa tilanteissa aivot heittää alkukantaisen stressireaktion päälle. Taistele tai pakene, tiikeri on kannoilla. Valitsemme taistelun. Toisinaan sitä yrittää kipittää karkuun sen minkä jaloistaan pääsee, mutta kun kompastuu ja tiikeri saavuttaa, on pakko kuitenkin vielä kokeilla taistella. Minähän en hevillä luovuta!
Sitten meillä on vaan se Juttu… fiilis, tunne, olo, miksi sitä ikinä haluaakaan sanoa. Se on vaan se Juttu.

Onhan se herkkää... Kaikkea se ikävä saakin aikaan ;)

Kun kerran tälle linjalle lähdettiin niin täytyy päättää sanoihin, mitkä valitsin seiskaluokalla mun tunnuslauseeksi:

Tunnustakaa rakkautenne ja tappakaa toisenne ;)

……tulis jo se Tuukka kotiin….